Raamattu avautuu

Paavalilla oli näky – unelma. Se oli suuri unelma, unelma uudesta ajasta ja uudesta maailmanjärjestyksestä. Kaikki olisi uutta, ihmiskunta olisi jälleen yhtä ja ihmiset eläisivät tasa-arvoisina, rauhassa ja toisiaan rakastaen.

Olympiaurheilijan kipinä sydämessään Paavali lähti muuttamaan maail­maa. Hän kirjoitti korinttilaisille, joilla oli tapana järjestää joka toinen vuosi Isthmian kisat:

”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen!  Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.” (1. Kor. 9:24–27.)

Paavali oli löytänyt näyn, jonka puolesta hän oli valmis kuolemaan. Tästä syystä hän eli elämänsä täydesti. Hänen jälkeensä maailma ei olisi koskaan enää sama.

Kahdensadan viidenkymmenen vuoden kuluttua hänen sanomansa oli vastaanotettu puolessa Rooman valtakuntaa ja se unelma, jota hän eli, on tähän päivään mennessä vaikuttanut maailmaan enemmän kuin mikään muu maailmankatsomus.

Mikä häntä innosti ja mikä oli hänen sanomansa? Miten sellainen ihminen eli, joka otti tehtäväkseen yhdistää maailman?

Tämä on kertomus Sauluksesta, tarsolaisesta teltantekijästä, josta tuli Paavali, muutoksen tekijä.

Kertomus Paavalista

Se oli täydellinen katastrofi! Eihän tällaista voi tapahtua! Korkea-arvoinen ja mahtava Paavali oli tullut sokeaksi! Tarkoittaisiko tämä sitä, että hän joutuisi tukeutumaan toisten apuun lopun elämäänsä? Mikä nöyryytys! Vielä pahempaa, se usko, jonka puolesta hän oli vielä muutama päivä sitten ollut valmis kuolemaan, näytti olevan kokonaan hakoteillä.

Paavalilla oli ollut runsaasti syitä olla ylpeä. Hän oli Rooman kansalainen Kilikian kaupungista, joka oli kuuluisa muun muassa ainut­laatuisesta kreikkalaisesta filosofikoulusta ja valtavasta kirjastosta. Sen lisäksi, että hän puhui hepreaa ja arameaa, hän puhui myös sujuvasti kreikkaa. Hänen perheensä kuului farisealaisten lahkoon ja hän oli saanut opiskella Jerusalemissa Gamalielin ohjauksessa. Gamaliel oli aikansa arvostetuimpia juutalaisia rabbeja ja itsensä rabbi Hillelin pojanpoika. Tämä etuoikeus oli varattu ainoastaan kaikkein älykkäimmille oppilaille. Sekä Paavalin vanhemmat että hänen sisaruksensa ihailivat häntä ja odottivat häneltä suuria, ja pitkälle hän pääsikin. Hänet nimettiin jopa Sanhedrinin, juutalaisten korkeimman hallintoelimen, jäseneksi.

Kaikki oli nyt mennyttä. Paavali tiesi milloin asiat olivat lähteneet alamäkeen; se oli silloin kun se vanha Jumalaa pelkäävä mies, Stefanos, murhattiin. Mies oli yhtäkkiä alkanut saarnata uutta ja rohkeaa sanomaa väittäen, että Messias oli tullut ja että valtaapitävät olivat surmanneet hänet. Kukaan heistä, ei edes Paavali, kyennyt löytämään mitään sellaista perustetta, jolla hänet olisi saatu vaikenemaan. Stefanoksen sanoissa oli hämmästyttävä voima, jopa siinä määrin, että se sai jotkut johtajista hautomaan salajuonen hänen päänsä menoksi ja esittämään vakavia syytöksiä hänestä Sanhedrinin edessä. Todistajat väittivät hänen puhuneen Moosesta ja temppeliä vastaan. Sanhedrin oli niin raivoissaan kuullessaan Stefanoksen puhuvan Messiaasta, että he ajoivat hänet silmittömän vihan vallassa kaupungin ulkopuolelle, ja vaikka se olikin laitonta, kivittivät hänet kuoliaaksi.

Paavali ei itse heittänyt yhtään kiveä Stefanosta kohti, mutta rabbina hän oli valtuuttanut Stefanoksen murhan ja vartioi murhamiesten vaatteita heidän suorittaessaan julmaa tekoaan. Kivien sinkoillessa hänen päälleen Stefanos rukoili Jumalan ­anteeksiantoa vainoojilleen. Paavali ei oikein tiennyt miten suhtautua tähän tyyneyteen, ja se sai hänet hämmentyneeksi ja kiukkuiseksi.

Sanhedrinin täysin tukemana ja varustamana, pyhää vihaa täynnä hänestä tuli ”Jeesus-liikkeeseen” kuuluvien päävainooja. Milloin tahansa hän sulki silmänsä, hän muisti, kuinka äidit ja lapset itkivät, kun heidän puolisonsa ja isänsä riistettiin heidän luotaan ja vietiin vankilaan. Myös naisia pidätettiin ja vangittiin. Joitakin jopa teloitettiin. Monia ruoskittiin synagogissa. Paavali yritti pakottaa heitä kiroamaan tuon Jeesuksen. Hän saattoi yhä kuulla heidän tuskaisat huutonsa. Turhaan hän oli yrittänyt häivyttää mielestään muistoa siitä rauhasta, joka oli heijastunut heidän kasvoiltaan tuskienkin keskellä.

Saatuaan Jerusalemin lähes tyhjennetyksi Jeesuksen opetuslapsista Paavali lähti Damaskokseen etsimään lisää Jeesuksen seuraajia, joita voisi kiduttaa ja tappaa Jumalan nimessä. Mutta juuri silloin se tapahtui. Yht­äkkiä hän sokeutui, ja kuitenkin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän samalla tunsi näkevänsä. Aurinkoakin kirkkaampi valo ja mahtavan pelottava voima löivät hänet maahan. Hän kutsui tätä mahtavaa jumalallista voimaa ”Herraksi”. (Lue: Ap. t. 9:5–6.)

Paavalin kohtaaminen Jumalan kanssa poikkesi aiemmista vastaavista kohtaamisista. Raamatun muissa ihmisen ja Jumalan välisissä kohtaamisissa tehtävänanto tapahtui välittömästi. Jeesuksen olisi pitänyt ottaa hänet hengiltä – tuomita hänet. Nyt hän ymmärsi kaiken selvästi. Hän oli kuin yksi niistä Vanhan testamentin profeetan tappajista, vieläpä pahempi. Hän oli jopa vihannut Messiasta. Silti se ääni, jonka hän kuuli, oli täynnä toivoa: ”Siellä saat kuulla, mitä sinun on tehtävä.”

Paavali nöyrtyi Jumalan edessä, pyysi anteeksiantoa ja kieltäytyi syömästä. Sen sijaan hän mietiskeli tapahtunutta ja rukoili. Vanha Paavali oli kuollut ja mitä siitä seuraisi? Mikä hänestä oli tullut ja mikä olisi Jumalan tahto hänen elämässään? Kolmantena päivänä hän kuuli koputusta ovellaan. Paavali kuuli isännän avaavan oven. Muutaman hiljaisesti vaihdetun sanan jälkeen hän kuuli jonkun lausuvan hänen nimensä. Sitten hän kuuli lähestyvät askeleet ja tunsi kahden lämpimän käden koskettavan itseään: ”Saul, veljeni! Herra on lähettänyt minut – Jeesus, joka ilmestyi sinulle, kun olit matkalla tänne. Hän lähetti minut, jotta saisit näkösi takaisin ja täyttyisit Pyhästä Hengestä.” (Ap. t. 9:17.) Samalla tapahtui jotain ihmeellistä. Hän täyttyi sellaisella ilolla, rauhalla ja rakkaudella, jota hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja samassa oli kuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään – hän näki jälleen.

”Kuka sinä olet?” ”Olen Jeesuksen opetuslapsi ja hänellä on sanoma sinulle: Jeesus on valinnut sinut aseekseen julistamaan hänen ni­meään pakanoille ja kuninkaille ja Israelin kansalle. Hän on ilmestynyt sinulle tehdäkseen sinusta palvelijansa ja sen todistajan, mitä olet nähnyt ja mitä tulet näkemään hänestä. Hän tulee pelastamaan sinut, sekä oman kansasi, että pakanoiden käsistä. Hän on lähettävä sinut avaamaan heidän silmänsä ja kääntämään heidät pimeydestä valoon ja saatanan vallasta Jumalan luo, niin että he saisivat syntinsä anteeksi ja paikan niiden joukossa, jotka on uskossa pyhitetty hänelle. Hän tulee näyttämään kuinka paljon sinä tulet kärsimään hänen nimensä tähden.”

”Mitä minun on tehtävä?” Paavali kysyi. ”Nouse ja anna kastaa itsesi Herran Jeesuksen nimessä,” Ananias vastasi. ”Niin tapahtukoon!”

Ananiaksen esitellessä Paavalin toisille Jeesuksen seuraajille pelko ja hämmennys paistoivat heidän kasvoiltaan. Paavalin ylpeys ja viha olivat kuitenkin poissa. Nämä miehet, joita hän oli vainonnut jopa tappaakseen heidät, veivät hänet nyt toisenlaisiin ”hautajaisiin”. Kun hänet veteen upottamalla kastettiin, vanha Paavali ”kuoli” ja uusi Paavali nousi ylös.

Saatuaan ruokaa opetuslapsilta ja voimiensa palauduttua hän meni synagogaan saarnaamaan evankeliumia. Hänen sanojensa takana oli nyt uusi voima. Voima, joka tuntui vain kasvavan, kun hän ylisti Jeesusta.

Oliko Paavali entisen orjan poika?

Kuinka Paavali, teltantekijä, saattoi olla Rooman kansalainen? Tämä etuoikeus kuului yleensä vain yhteiskunnan etuoikeutetulle yläluokalle. Se oli myös kallista. Rooman kansalaiset eivät tehneet ruumiillista työtä, se kuului orjille. Oliko Paavali aristokraatin poika? Ostiko hänen isänsä Rooman kansalaisoikeudet? Jos niin, niin miksi Paavali sitten teki työtä huonosti palkatussa käsityöammatissa?

Oli myös toinen tapa saada Rooman kansalaisuus. Kun orjat tulivat vapaiksi, heillä oli mahdollisuus saada Rooman kansalaisuus ja heidän lapsensa saivat myös automaattisesti Rooman kansalaisuuden, vaikka heidän vanhempansa eivät olisi kuuluneetkaan yhteiskunnan hyväosaiseen eliittiin. Nämä vapautetut orjat ja heidän jälkeläisensä jatkoivat silti ruumiillisen työn tekemistä. Kun Palestiina oli Rooman vallan alla, monet ihmiset, mukaan lukien juutalaiset, pakotettiin orjiksi. Kilikia vallattiin vuonna 67 eKr. ja Palestiina vuonna 63 eKr. Monet näistä orjista saivat vapautensa 20–30 vuotta myöhemmin Rooman perinteiden mukaisesti. Vapauduttuaan he saivat Rooman kansalaisuuden. Paavali saattoi näin olla joko entisen orjan poika tai pojanpoika. Apostolien tekojen kuudes luku vihjaa, että tämä teoria voisi hyvinkin pitää paikkansa.

Stefanoksesta kerrottaessa siellä sanotaan, että kivittäjät jättivät vaatteensa nuoren Paavalin jalkojen juureen ja meille kerrotaan, että hän hyväksyi kivittämisen. Miksi he jättivät vaatteensa Paavalin jalkoihin? On ilmeistä, että he tunsivat hänet henkilö­kohtaisesti. He saattoivat käydä samassa synagogassa. Itse asiassa me saamme tietää useita yksityiskohtia tästä synagogasta.

”Silloin muutamat miehet ryhtyivät väittelemään hänen kanssaan; toiset näistä kuuluivat niin sanottuihin vapautettujen, kyreneläisten ja aleksandrialaisten synagogiin, toiset olivat kotoisin Kilikiasta ja Aasian maakunnasta.” (Ap. t. 6:9.)

Muutos alkaa armosta

Paavalin Damaskoksen tiellä tapahtuneessa elämän muutoksessa oli ainakin kaksi tunnusomaista piirrettä. (1) Jeesuksen ilmestyminen ja (2) armon kokeminen.

Kun Jeesus ilmaisi itsensä Paavalille ylösnousseena Messiaana, tapahtui jotain mitä voisimme verrata palapelin puuttuvien palojen paikalleen loksahtamiseen.

Jumala oli kauan sitten luvannut parantaa maailman Messiaan tullessa. Tämä oli mahtava tehtävä, jolle Paavali uhrasi elämänsä, mutta valitettavasti hän oli aluksi ymmärtänyt väärin tämän tehtävän toteuttamisen. Jos Jeesus todellakin olisi se luvattu kuningas, Jumalan Poika, se muuttaisi kaiken. Jos Jeesus olisi Messias, tämä tarkoittaisi sitä, että Paavali oli taistellut sitä vastaan, mihin hän todella uskoi. Hän olisi petturi Jumalan suuren suunnitelman ja jopa omien ihanteidensa suhteen.

Voisimme kuvitella, että Jumala olisi voinut käyttää tilaisuutta hyväkseen ja aiheuttaa Paavalille syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa. Nämä ovat usein tunnusomaisia suuressa elämänmuutoksessa ja voivat johtaa kääntymykseen. Valitettavasti tämä voi myös johtaa siihen, että muutos tapahtuukin vääristä syistä.

On olemassa parempikin tie muutokseen. Armo. Armo synnyttää kiitollisuutta, joka vapauttaa meidät omasta itsestämme. Ylösnoussut Jeesus ei kohdannut Paavalia tuomiten vaan armahtaen. Jeesus katsoi aivan kuin suoraan hänen sydämeensä ja sanoi: ”Minä olen nähnyt sinun näkysi. Sinä ja minä uneksimme samasta asiasta: sinä olet vain ymmärtänyt sen väärin. Tervetuloa mukaan.”

Armo jäi Paavalin elämään. Kaksi teemaa, Messias ja armo, ovat kuin kaksi suurta pohjavirtaa kaikessa mitä Paavali kirjoittaa. Hän aloittaa jokaisen kirjeensä armon toivotuksella: ”Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.” Hän päättää jokaisen kirjeensä hieman sanoja vaihdellen: ”Herran Jeesuksen armo olkoon teidän kanssanne.” Hän oli oppinut alusta saakka, että kristillinen elämä on täysin riippuvainen armosta, koska Jumala on armollinen.

Opintovihko 02:n otsikko on "KERTOMUKSEN VOIMA"

Kun olet vastannut selkeisiin kysymyksiin kertauslomakkeessa, saat linkin opintovihko 02:sta varten.

---

Alkuperäinen käsikirjoitus: Harald Giesebrecht.
Suomennos: Aimo Helminen ja Päivi Helminen
Tekijänoikeus © Media7 Raamattuopisto.

Raamattusitaatit on otettu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottamasta suomennoksesta. Raamatun suomennoksen tekijänoikeudet omistaa Kirkon keskusrahasto. Käytetty luvalla.